Lasiharmonikka: kitka jatkuvalla äänellä
Benjamin Franklin kehitti lasiarmonikkansa vuonna 1761 törmättyään hiottujen lasireunojen musiikilliseen käyttöön. Sen sijaan että hän olisi järjestänyt erillisiä juomalaseja pöydälle, hänen soittimensa kiinnitti vaakasuoralle akselille sarjan portaittain kokoisia lasikulhoja. Polkimella koko kokoonpano pyöritettiin, ja soittaja kosketti reunoja kostein sormin. Kitka ylläpiti värähtelyä lasissa, mikä mahdollisti yhteen liittyvät fraasit ja sointujen yhdistelmät.
Soitin on mekaaninen pyörivän tukensa ja käyttönsä osalta, mutta se ei ole itsestään soiva musiikkikone. Mikään rumpu ei määrää sävellystä. Soittaja antaa kosketuksen, ajoituksen ja musiikilliset ratkaisut. Tämä erottelu estää kuvankauniin esineen sijoittamisen väärään tekniseen luokkaan. Mekanismi tukee esitystä, mutta ei korvaa soittajan sävelvalintoja.
Säveltäjät, kuten Wolfgang Amadeus Mozart, kirjoittivat soittimelle. Sen epätavallinen sointiväri herätti sekä kiehtovuutta että laajaa historiallista arvailua. Tarinoita salaperäisistä vaikutuksista kuulijoihin on pidettävä kulttuurisena todisteena, eikä niitä tule hyväksyä lääketieteellisinä selityksinä. Fyysinen selitys alkaa kitkasta, resonoivasta lasista ja soittajan kosketuksen hallinnasta.
Eolinen harppu: soitin ilman kiinteää ohjelmaa
Eolinen harppu antaa liikkuvan ilman herättää venytettyjä kieliä. Kielen yli virtaava tuuli voi tuottaa vuorottelevia voimia, jotka ylläpitävät värähtelyä sopivissa olosuhteissa. Syntyvä ääni riippuu tuulen käyttäytymisestä, kielten ominaisuuksista ja soittimen rakenteesta. Ylävireet voivat tulla näkyviin, jolloin syntyy muuttuva sointikuva eikä suoraviivaista sävelmää, jota soitettaisiin halutessa.
Athanasius Kircher käsitteli eolista soitinta 1600-luvun teoksessaan, ja harppu liitettiin myöhemmin romantiikan ajatuksiin luonnosta ja inspiraatiosta. Silti ”luonnon soittama” on vasta selityksen alku. Rakentaja valitsee yhä materiaalit, jännitykset, pituudet ja sijoittelun. Ympäristö osallistuu esitykseen, mutta esine määrittää ne olosuhteet, joissa tämä osallistuminen kuuluu.
Laulavat linnut: pieni teatteri koordinoidusta liikkeestä
Laulavien lintujen automaatit yhdistävät näkyvän animaation keinotekoiseen ääneen. Monissa malleissa palkeet syöttävät ilmaa vihellykseen, ja mekanismit muuttavat sen tehollista akustista käyttäytymistä muuttuvien sävelkorkeuksien ja lintumaisten fraasien luomiseksi. Nokat ja vipulinkit sovittavat äänen liikkeisiin, kuten avautuvaan nokkaan, kääntyvään vartaloon tai räpyttäviin siipiin. Tarkka järjestely vaihtelee, joten yhtä esimerkkiä ei pidä käyttää kaikkien valmistajien kaaviona.
Pierre Jaquet-Droz ja Henri Maillardet kuuluvat automaattien laajempaan historiaan, kun taas Rochat- ja Bruguier-verstaat ovat tärkeitä nimiä laulavien lintujen mekanismeissa. Tekijän määrittäminen vaatii tarkkoja todisteita: signeerauksia, rakennetta, alkuperää ja vertailua dokumentoituihin esineisiin. Vakuuttava linnun esitys ei ole luotettava valmistajanmerkki. Pienoiskotelo ei myöskään saa kannustaa huolimattomaan käsittelyyn, sillä hyvin pienet osat voivat siirtää huomattavan jousivoiman.
Telharmonium: pyörivä koneisto astuu sähköiseen musiikkiin
Thaddeus Cahillin telharmonium, joka liittyy vuoden 1897 patenttiin ja julkiseen käyttöön New Yorkissa vuonna 1906, tuotti sähköisiä musiikkisignaaleja pyörivän koneiston avulla. Eri taajuuskomponentteja voitiin yhdistää sävyn muokkaamiseksi, ja tämä ennakoi myöhempien sähkörunkojen tärkeitä periaatteita. Laite oli valtava kotikäyttöiseen soittorasiaan verrattuna, ja sen jakelu puhelinverkon kautta oli osa sen tavoitteita.
Tämä ei ole levyuraan tallennettua akustista ääntä, eikä se ole teräskielen nykivä tapitettu ohjelma. Sähköinen tuotanto on soittimen äänen keskiössä. Mekaaninen pyöriminen on yhä tärkeää, mutta ääni saavuttaa kuulijat sähköisesti ohjattujen vastaanottolaitteiden kautta. Telharmonium osoittaa, miksi ”mekaaninen” ja ”sähköinen” tulisi käyttää kuvaamaan järjestelmän tiettyjä vaiheita, eikä niitä pidä käyttää selitysleimoina, jotka selittävät kaiken kerralla.
Theremin: ele ilman kosketusta
Lev Termen, kansainvälisesti tunnettu nimellä Léon Theremin, kehitti theremiinin noin vuonna 1920. Se tarjoaa erilaisen sähköisen lähestymistavan. Soittajan kädet muuttavat kapasitanssia antennien lähellä, mikä vaikuttaa sävelkorkeutta ja voimakkuutta ohjaavaan piiriin. Klassisessa korkeusjärjestelmässä korkeataajuisten värähtelyjen välinen vuorovaikutus tuottaa kuultavan erotustaajuuden. Soitin ei lue paperirullaa eikä odota kielen soimista.
Teatraalinen ulkonäkö voi häiritä soittajan taitoa. Ilman kiinteitä koskettimia tai nauhoja tarkka intonaatio riippuu hallitusta liikkeestä ja kuuntelusta. Kuten lasiharmonikka, se on epätavallinen soitin eikä automaattinen korvike muusikolle. Kahden vertailu paljastaa hyödyllisen jatkuvuuden: nerokkaat mekanismit luovat uusia suhteita ihmisen eleen ja pitkän sävyn välille.
Rakenteellinen huomautus: liikkuva nokka ei välttämättä tuota ääntä
Näkyvä nokka voi olla synkronoitu teatterielementti, kun taas sisällä oleva erillinen vihellys tuottaa äänen. Erotetaan aina, mitä yleisö näkee, siitä, mikä todella värähtelee.
Todisteiden laatikko
- The Franklin Institute — Franklinin keksinnöt ja tieteellinen tausta.
- The Metropolitan Museum of Art: glass harmonica search — dokumentoituja soittimia.
- Science Museum Group: theremin — kohdetietueita elektronisille soittimille.
- Cahill’s US Patent 580035 — ensisijaista teknistä näyttöä sähköisen musiikin tuottamisesta.